Perjantaina vietimme koti-iltaa. Silitimme V:n kanssa valkoisia pellavaverhoja, jotka äiti oli tuonnut Ikeasta ja jotka kantoivat nimeä Ritva. Pellavaverhojen silitys ei ole mikään läpihuutojuttu. Homma alkoi silitysraudan ja -laudan hankinnalla. Rauta pöhötti yli kaksi tuntia, joiden aikana kämpän lämpötila kurkotteli hellelukemia. Silitysurakkaa säesti televisiossa pyörivä Maajussille morsian, joka sai projektin assistentin silloin tällöin herpaantumaan verhon liikuttelusta ja insinöörin piti palauttaa assistentti todellisuuteen maalaisidyllin hekumasta, jotta homma etenisi. Pelkkä silitys ei riittänyt, vaan verhot piti myös lyhentää silitettävän liimanauhan avulla. Tunnelma oli kuin leikkaussalissa: Mitta! Rauta! Sakset! Insinöörin sormet näpersivät minkä ehtivät ja assistentti juoksi mitan ja saksien kanssa. Lähes kolmen tunnin kuluttua Ritvat roikkuivat viimein kauniisti ikkunoissa ja niitä ihasteltiin hymyillen: aikas ihanat!

Meidän tiimissämme on kahdenlaisia sormia: minun nakkisormeni ja V:n asentajan sormet. Asentajan sormet tulevat aina silloin apuun, kun nakkisormet eivät meinaa pärjätä ja tähän hommaan asentajan sormet ovat jo hyvin tottuneet. Ja toisaalta, voisiko lyhyt, kömpelö humanisti toivoakaan parempaa miestä itselleen kuin pitkän, näppärän insinöörin? Ei todellakaan ja sanoinkin V:lle, että minulla on kyllä tämän maan parhaat keittiötikkaat! 

Opintoni ottivat näinä parina päivänä taas pari hyvää askelta kohti maisterin tutkintoa. Kävin eilen graduohjaajani puheilla ja keskustelu oli kovin antoisa, kuten aina. Olen tajunnut analyysista paljon lisää ja nyt olen siinä vaiheessa, kun teksti pitäisi siirtää korvien välistä tietokoneen ruudulle. Se on haastava vaihe, sillä vaikka pidän kirjoittamisesta enkä ole koskaan kokenut sitä hankalaksi, on tekstin suoltaminen ainakin aluksi hieman kankeaa. Lisäksi minulla on kova halu tehdä tästä hyvä työ. En ole ottanut asioista suurta painetta, mutta huomaan hiovani jokaista kappaletta tarkkaan. Uskon, että kirjoittaminen varmasti lähtee rullaamaan, kun vien analyysia vielä himpun verran pidemmälle ja valmiimmaksi.

Tutkimushistorian osuus on nyt valmis. Tein erillisen syventäviin opintoihin kuuluvan esseen kylätutkimuksesta folkloristiikassa ja sain tänään siitä palautteen. Sain arvosanaksi 4/5, sillä arvostelijan mukaan tekstini on selkeää ja analyyttista. Lisäksi sain hyvät neuvot siitä, miten voin hioa esseetäni gradun aiempaa tutkimusta käsittelevää kappaletta varten. Kuinka paljon uutta puhtia ja motivaatiota tuollainen antaakaan!

Minä en ole koskaan ollut mikään huippuoppilas. Aikoinaan ylioppilaslakkini oli ihan kiven alla, koska kielten kokeet olivat minulle hankalia. Olin aina se tavisoppilas, joka sai arvosanoja seitsemästä yhdeksään, mutta oli matematiikassa ja kielissä tosi surkea ja liikunnassa ja käsitöissä vielä surkeampi mikäli mahdollista. Kun pääsin yliopistoon (ensimmäisen varasijan kautta tietenkin), pelkäsin kamalasti sitä, että tulikohan nyt haukattua aivan liian iso pala. Kuitenkin mitä pidemmälle olen opiskellut, sitä paremmin olen pärjännyt. Siinä missä ensimmäiset vuodet olivat vielä sitä ison palan pelkoa ja jännittämistä, tunnen nyt ihan todella osaavani jotain, pärjääväni ja ennen kaikkea opiskelevani oikeaa alaa.

Se on melkoisen mukava tunne!

Vaikka en todellakaan ole alkoholin suurkuluttaja tai ravaa Alkossa harvasa viikko, on silti helsinkiläisen lähi-Alkoni myyjä tullut tutuksi. Mies tervehtii minua kadulla, mikä tuntui pikkukylän kasvattina hieman hurjalta: Mitä nyt Alkon myyjä mulle moikkaa?! Naapuritkin voi nähdä.

Minä olen todella tarkka asiakaspalvelusta olinpa sitten itse kassan takana tai asiakkaana. Ja tämä Alkon myyjä on yksi parhaimmista myyjistä, joita tiedän niin asiantuntemuksensa kuin ennen kaikkea hauskan asiakaspalvelutaitonsa takia. Hän tietää paljon viineistä ja ostin ensimmäisen kerran häneltä punaviiniä, joka oli hänen mukaansa pyöreää. Tiedä tuota sitten, mutta pyöreää se oli, sillä selvä.

Miehen viinintuntemus ei ole ollenkaan ärsyttävää, mitä se ehkä jonkun toisen kohdalla olisi, kun purskuttelu menisi reippaasti snobbailun rajan ylitse. Miehen huumorintaju kompensoi pyöreitä ja pirskahtelevia viinejä mahtavasti. Hain itsenäisyyspäivän aattona osakunnalle pienen viinapullon glögiä varten. En huolinut muovipussia, vaan sujautin pullon käsilaukkuuni. Mies sanoi rauhallisesti: "Kyllä nuo naisten nykyajan käsilaukut on käteviä. Aina sinne mahtuu pullo tai pari!"

Tiistaina kävin Alkossa ostamassa punaviiniä V:lle tuliaiseksi uutta asuntoa juhlistamaan. Kerroin myyjälle, että tarvitsisin viiniä tuliaiseksi poikaystävälleni, joka on vannonut aina vain oluen nimeen, mutta huomasi joulun aikaan, että eipä se viinikään pöllömpää ole. "Siedätyshoitoa siis," myyjä kiteytti. Hän ehdotti ranskalaista viiniä La Vieille Ferme, joka sopii hyvin seurustelujuomaksi. Myyjä sanoi, että raikkaat viinit (eli vissiin ei niin tammiset?) ovat hyviä viinejä sellaisille, jotka eivät ole kovinkaan tottuneita viinin makuun. Viinin juominen vaatii opettelua ja totuttelemista, sillä kuten myyjä tokaisi: "Primitiiviset ihmiset sanovat usein, että minähän en mitään käynyttä mehua juo ja homeista juustoa syö!"

Mutta siedätyshoito auttaa ainakin sen "käyneen mehun" kohdalla, sillä tiistaina kävimme ostamassa V:n kanssa viinilasit ja kohotimme maljat uuden asunnon onnelle.

Päivät kuluvat hurjaa vauhtia, mitä en olisi vielä viime syksynä tämän kevään kohdalta uskonut, koska kalenterini näyttää enimmäkseen tyhjää. Viime viikolla autoin V:ä ja V:n vanhempia, kun V muutti uuteen asuntoon. Uusi "kakkoskotini" on ihana! Enää junat eivät porhalla ohitse niin että lattia tärisee, vaan nyt Kymenlaakson suunnalla odottaa suloinen pieni rivitalokaksio, jossa on oma sauna ja pikkuinen piha ja niin iso keittiö, ettei meidän tarvitse enää peruutella, jos olemme siellä yhtä aikaa. Pihan pensaissa pyrähtelee talitinttejä, joille pitäisi ripustaa pian talipalloja ja ikkunan allekin oli paskantanut jänis! (Päätimme huolestua V:n kanssa siinä vaiheessa, jos ikkunan alle ilmestyy isompia pökäleitä.)

Asunto on kovin suloinen ja kun huomenna lähden taas sinne, on suunnitelmissa verhotankojen asennusta ja jäälyhtyjen väsäämistä. Yritin jo tehdä jäälyhdyn yllätykseksi töistä palaavalle V:lle, mutta taikinakulho ei suostunut yhteistyöhön ja ämpäreitä ei ollut. V totesi myöhemmin, ettei taikinakulholla välttämättä edes saa jäälyhtyjä, koska sen pohja on kovera. En ollut edes tajunnut tuollaista seikkaa, joten kai jäälyhtyjen tekoon vaaditaan insinöörin osaamista tai ainakin sitten insinöörin valitsemia ämpäreitä. Tai ehkä minä odotan leudompia kelejä ja yllätän V:n lumiukolla. Toisaalta voin aina muistella, kuinka äidilleni kävi. Hän yritti aiemmin talvella tehdä jäälyhtyjä vanhoihin kakkuvuokiin, mutta hylkäsi idean, koska kakkuvuoat eivät mahtuneet pakastimeen. Myöhemmin samana päivänä hän huomasi, että tosiaan, ulkonahan on yli kaksikymmentä astetta pakkasta. Ja eihän niitä ämpäreitäkään pakastimeen tungeta.

Ostin itselleni alennusmyynnistä Karjalan kunnailla -televisiosarjan ensimmäisen tuotantokauden DVD-boksin. Olen nähnyt pari jaksoa televisiosta ja ihastunut ja siksi tämä boksi oli siis todellinen löytö. Nyt aloitettuani sarjan katsomisen ihan vakavissani tajusin millainen löytö se olikaan. Maalaiskesän värit ja äänet ovat mitä ihastuttavinta katseltavaa ja kuunneltavaa näin tammikuussa. Lisäksi pidän hirmuisesti sarjan näyttelijäkaartista ja erityisesti Elina Knihtilästä, josta on tullut yksi lempinäyttelijöistäni. Sen sijaan Laura Birn on minusta aina hieman liian aneeminen, vähän kuin suomalaisten lastenelokuvien lapset, joilla ei ilmekään värähdä, vaikka taivas putoaisi niskaan. Toisaalta en ymmärrä näyttelemisestä mitään, joten en ole jäävi tällaisia arvostelemaan. 

Sen sijaan huomaan, miten kyläläisyyden tuottamista kerronnassa käsittelevä graduni tuo oman ulottuvuutensa näköjään myös vapaa-aikaan. Karjalan kunnailla -televisiosarjaa katsellessani huomaan kiinnittäväni koko ajan huomiota siihen, miten omasta kylästä puhutaan, kuinka sitä korostetaan ja kuinka jokin asia, esimerkiksi lampaanpaisti, on heti parempaa, kun se on omasta kylästä. Merkillepantavaa on myös se, miten kylän hotellin tulevaisuus huolettaa kaikkia kyläläisiä - vähän niin kuin omassa graduaineistossani tulevaisuuden uhkakuvina nähdään kyläkoulun lopettaminen. Suomalainen kylä uteliaisine asukkaineen on nostettu ihanasti jalustalle tässä sarjassa. Ja lapsenkengissään olevalle kylätutkijalle tämä on varmasti vain jäävuoren huippu, sillä vielä on monta jaksoa katsomatta!

Yksi sarjan suosikkipalasiani on juoruilu, sillä sitä on jokaisessa pikkukylässä, joten tottakai myös Miikkulassa. Juoruilu osaa olla todella ahdistavaa ja sitten toisaalta hyvinkin riemastuttavaa. Muistan aina, miten useampi vuosi sitten isäni viljeli kotipellolle apilaa ihan vain maisemallisista syistä ja veljeni tehtävä oli pitää ruohokenttä matalana ruohonleikkurin avulla. Näiden toimien jälkeen kylällä alkoi kiertää juoru, että meidän pelto aiotaan muuttaa golfkentäksi. Tämä aiheutti suurta riemua kotona ja nauroimme, että pitäisikö ihan piruuttain mennä pystyttämään viirejä pitkin peltoa?